Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus

Tämä teksti käsittelee trilogian toista osaa. Jos et halua tietää tulevasta yhtään mitään, älä lue enää pidemmälle. 

Joulukuussa luin Jonas Gardellin kehutun Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogian ensimmäisen osan Rakkauden. Se jätti minut varautuneeksi, mutta toisaalta myös toiveikkaaksi jatkon suhteen. Ensimmäisessä osassa mielenkiintoisimmaksi kokonaisuudeksi muodostui naapurimaamme suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja HI-virukseen, kun taas henkilöhahmot jäivät minulle etäisiksi. Myös stereotyyppisyys ja toisto mietityttivät.

Sairaus jatkaa Rakkaudesta tuttujen henkilöiden tarinaa. Aikaa on kulunut muutama vuosi eteenpäin ja homoruton voisi sanoa riehuvan jo valtoimenaan. Rakastavaiset Rasmus ja Benjamin kipuilevat kaapista ulos tulemisen ja toistensa takia. Mitä ajatella, kun oma perhe ei hyväksy sinua sellaisena kuin olet? Entä kun tuo vielä vähän tiedetty sairaus vie mukanaan kaltaisiasi, jopa ystäviäsi? Lööpit varoittavat olemasta tekemisissä homoseksuaalien kanssa eikä moni terveydenhuollon edustaja halua ottaa heitä potilaikseen. Suunnitteilla on jopa saari, jonne kaikki sairastuneet voitaisiin eristää. Ilmapiiri on hysteerinen. Valitettavasti moni kuolee, aivan liian nuorena.

Sairaus on riipaiseva, paljon riipaisevampi kuin Rakkaus. Ensimmäisessä osassa HIV tuntuu vielä melko kaukaiselta uhalta, mutta nyt sairaus on joka puolella. Siltä eivät säästy myöskään muutamat tarinan tutut henkilöt ja heidän ajatuksensa sekä ratkaisunsa tuntuvatkin erityisen kamalilta. Ensimmäiseen osaan verrattuna henkilöt tuntuivat nyt mielenkiintoisemmilta ja läheisemmiltä. Pidin myös siitä, miten Rasmuksen ja Benjaminin tarina ei jatkukaan täysin ruusuisena kuten alunperin vähän pelkäsin. 

Jos yhteiskunnan suhtautuminen homoseksuaalisuuteen ja uuteen sairauteen oli Rakkaudessa puistattavaa, on se Sairaudessa moninkertaisesti puistattavampaa. Gardell on elänyt tuota aikaa, on homoseksuaalinen, on lukenut nuo lehtiotsikot ja seiniin raapustetut tekstit. Miten hullulta se tuntuukaan, että 1980-luvulla on voitu kirjoittaa, puhua ja suunnitella sellaisia asioita?

Toisto on yhä kirjan pahimpia ongelmia. En muista enää, miten paha ongelma se oli ensimmäisessä osassa, mutta Sairaudessa tuskastuin jo alkuunsa:

Brittasta tuntuu kuin hän olisi kaltevalla pinnalla, jolta hänen elämänsä koko sisältö luisuu jotenkin pois ja hänellä on täysi työ pysyä itse pystyssä ja pidellä kaikkea paikoillaan.
Pelkästään paikoillaan.
Kun kaikki on koko ajan hajoamassa käsiin.
Jatkuvasti hajoamassa, ja hän, kaikin ruumiinvoimin ja kaiken käsiinsä haalien, yrittää pitää sitä koossa.
"Arvosta paikkaasi kristillisessä seurakunnassa!"
Oli kuin opintojen otsikko olisi ollut juuri häneen ja Ingmariin kohdistunut kehotus.
Arvosta paikkaasi!
Niin että se pysyy varmasti hallussasi. Niin että teitä ei jätetä ulkopuolelle. Niin että tekään ette joudu kadotukseen.

Toisto vähenee loppua kohti tai sitten totuin siihen. Se on edelleen hyvä tehokeino, mutta ei edellisen lainauksen kaltaisesti. Suomennos on hyvä ja Gardell kirjoittaa sujuvasti, mutta ei minusta mitenkään erikoisesti. Tarina ei etene kovinkaan lineaarisesti, vaan siinä on paljon takaumia henkilöiden, ei pelkästään Rasmuksen ja Benjaminin, menneisyyteen ja lapsuuteen.

Kokonaisuutena Sairaus on parempi kuin Rakkaus. Niin moni asia syvenee ja niin paljon koskettavampi se on. Stereotyyppisyydestä en osaa enää sanoa mitään, ehkä muutama asia oli häiritsevä. Nyt on hyvä jäädä odottamaan syksyä ja Kuolemaa.

Muita Sairauden lukeneita: Nannan kirjakimara, kujerruksia, La petite lectrice

––

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin – 2. Sairaus
(Torka aldrig tårar utan handskar – 2. Sjukdomen, 2013)
Suom. Otto Lappalainen
Johnny Kniga 2014, 300 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , ,