Delphine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa


Delphine de Viganin Yötä ei voi vastustaa on jäänyt mieleeni sen äärimmäisen kauniin kansikuvan vuoksi. Kirjailijan äidistään, joka on kirjan kannessa, kertoma elämäntarina ei sekään vaikuttanut ollenkaan epäkiinnostavalta vaan päinvastoin. Kaiken lisäksi luen hyvin vähän elämäkerrallisia kirjoja, joten aika tuntui tälle sopivalta. Mutta ilmeisesti aika olikin epäsopiva.

Delphine de Vigan kertoo romaaniksi luokitellussa kirjassaan kolmesta sukupolvesta: isovanhempiensa, äitinsä ja tämän sisarusten sekä omasta ja sisarensa elämästä menneiden vuosikymmenten Pariisissa ja muualla Ranskassa. Suurimman huomion saa kirjailijan äiti, Lucile, joka teki de Viganin ollessa jo aikuinen itsemurhan kärsittyään sitä ennen koko aikuisikänsä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Yötä ei voi vastustaa keskittyy ennen kaikkea spekuloimaan sillä, miksi äiti sairastui ja miten sairaus vaikutti hänen, mutta myös hänen lastensa ja muun lähipiirin elämään. Samalla se on matka de Viganin tutkimus- ja kirjoittamisprosessiin niin lähellä olevasta ja arkaluonteisesta asiasta.

Odotin siis melkoista tunneryöpytystä ja toisaalta sainkin sitä, mutta toisaalta taas en. Yötä ei voi vastustaa on minulle muutenkin hyvin kaksijakoinen kirja. Ensinnäkin tarina on ehdottomasti mielenkiintoinen. Pidän paljon eri sukupolvien vaiheista kertovasta kirjallisuudesta, kasvukertomuksista ja perheen ytimeen sukeltavista romaaneista. Mielen sairaudet eivät nekään minua karkota. Mutta ehkä tässä romaanissa juuri ne de Viganin pohdinnat romaaninsa työstämisestä, sen mahdollisista vaikutuksista hänen sukuunsa, ylipäänsä kaikki se kokemusten reflektointi, tuntuivat minusta liian tunkkaiselta ja raskaalta. Toisaalta se oli myös mielenkiintoista luettavaa, sillä reflektio avaa hyvin suorasti mitä kirjailija on milloinkin ajatellut ja tuntenut kirjoittamisprosessinsa eri vaiheissa. Kirjassa ikään kuin vuorottelee kaksi eri kertomusta: kirjailijan äidin ja tämän perheen elämästä kronologisesti etenevä kerronta ja sitten kirjailijan itsereflektio, jotka toki kuitenkin liittyvät toisiinsa. Toiset ehkä kiinnittyvät tällaisen ratkaisun avulla paremmin tarinaan, mutta toisia, kuten minua, se etäännytti. Tuntuu vähän hullunkuriselta sanoa, että reflektiivinen ote oli kyllä kiinnostavaa, mutta samaan aikaan ei ollut.

Luulen, että olisin kiinnittynyt tarinaan paremmin, jos minulla olisi samankaltaisia kokemuksia kuin de Viganilla. No, toisaalta minulla onkin, mutta jos olisi vielä enemmän ja syvemmin, niin olisin osannut samastua paremmin. Toivoakseni minulla on kuitenkin empatiakykyä, joka kiinnitti minut romaaniin ainakin jollain tasolla. Eihän samastuminen ole mikään edellytys kirjasta pitämiselle, mutta joskus se vie kirjan ihan uudelle tasolle. Yötä ei voi vastustaa tuntuu vain niin hirveän henkilökohtaiselta romaanilta, etten oikein tiedä miten siihen suhtautuisin. Kirjailijalle itselleen se on varmasti ollut hyvin tärkeä.

Muissa blogeissa: La petite lectrice, Leena Lumi, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Kirjavalas.

––

Delpine de Vigan: Yötä ei voi vastustaa
(Rien ne s'oppose à la nuit, 2011)
Suom. Kira Poutanen
WSOY 2013, 318 s.

Tunnisteet: , , , , , , , , , ,