30.10.2015

Hanya Yanagihara: A Little Life


Life would happen to him, and he would have to try to answer it,
just like the rest of them all.

Olen viettänyt puoli kuukautta Hanya Yanagiharan ylistetyn teoksen A Little Life kanssa. Melkoinen elämä elettäväksi puolessa kuukaudessa. Olen vähän pyörällä päästäni, joten katsotaan, mitä tästä tekstistäkin tulee.

A Little Life alkaa, kun neljä yliopistossa ystävystynyttä nuorta miestä, Jude, Willem, Malcolm ja JB, aloittavat aikuiselämänsä New Yorkissa. Judesta tulee asianajaja, Willemista näyttelijä, Malcolmista arkkitehti ja JB:stä kuvataiteilija. A Little Life ei kuitenkaan oikeastaan ole tarina näistä neljästä miehestä ja heidän ystävyydestään. Alkuun se vaikuttaa siltä, mutta lopulta kaikki liittyy Judeen, joka on heistä neljästä se vähän kummallinen, omiin oloihinsa vetäytyvä tyyppi, josta kukaan ei oikein tiedä mitään ja joka ei koskaan kerro itsestään mitään. Sivu sivulta lukija ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on: Judelle on tapahtunut lapsuudessa mitä hirveimpiä asioita, sellaisia, joita ei vain pysty sanoin kuvailemaan, joita en edes halua tähän kirjoittaa.

Toki A Little Life kertoo myös siitä ystävyydestä, välittämisestä, toisten tukemisesta, mutta keskeisintä on Juden elämä ja kamppailu jatkuvasti varjossa lymyileviä hyeenoja vastaan. Samalla kirja pohtii ylipäänsä ihmisyyttä ja elämää: mitä on elämä ja mikä tekee siitä elämisen arvoista?

Miten masentava kirja A Little Life on. Ja surullinen. Ahdistava. Ällöttävä. Epätoivoinen. Ajoittain myös toiveikas ja valoisa, mutta aika vähän. Lukiessa mietin jatkuvasti, että miten kaikki voi mennä näin huonosti, miksei mikään voi koskaan olla hyvin, edes hetken aikaa? Miksi Jude ja hänen läheisensä ovat kuin tuomittuja kaikkeen pahaan? Ehkä vastaus piilee osaksi itse Judessa, mutta ei kaikki hänestäkään johdu. Kun melkein kaikki, mitä kirjassa ja Juden elämässä tapahtuu, on vain niin paskaa, sitä alkaa miettiä, että eihän tämä voi olla mahdollista. Tai toki se on, ympäri maailmaa on ihmisiä, joiden elämässä ei tapahdu mitään hyvää, mutta tavallaan se, miten Yanagihara kuvaa kirjassaan sen kaiken pahuuden ja kurjuuden, tuntuu niin liioitellulta.

Sitten ymmärsin, kun luin Yanagiharan haastattelun The Guardianista (varoitus: haastattelu sisältää juonipaljastuksia!). Kaiken kirjassa täytyykin tuntua liioitellulta, niin rakkauden, empatian kuin pahuudenkin. Siksi se kaikki paha, mutta myös hyvä, tulee kirjassa niin voimakkaasti esiin, kuin se hierottaisiin antaumuksella lukijan kasvoihin tai alleviivattaisiin sata kertaa niin, että paperi menee puhki. Sekin, miten upeaa elämää Jude ja hänen lähipiirinsä tuntuu näennäisesti elävän, liittyy tähän. Kaikilla on yliopistotausta, he ovat kulturelleja ja sivistyneitä, kaikki menestyvät siinä mitä tekevät, kaikki tienaavat valtavia summia rahaa ja matkustelevat tuon tuostakin ulkomaille. Kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta, mutta sehän vain korostaa sitä mikä on piilossa, sitä surkeutta ja pahuutta. Kun ymmärsin tämän, ymmärsin kirjaa muutenkin paljon paremmin.

Elämän ja sen arvon pohtimisen lisäksi pidin kirjassa eritoten siitä, miten se käsittelee mieheyttä, erityisesti traumatisoituneen miehen näkökulmasta. Miehiä ei yhteiskunnassamme kannusteta edes puhumaan heitä traumatisoineista asioista, mutta naiset taas ovat kuin kasvaneet jatkuvaan valmiustilaan kaiken pahan varalta (mikä on totta kai sekin ongelma), siis ainakin kirjan teemojen osalta. Lisäksi minua ilahdutti eräs ehkä koko tarinan kannalta suhteellisen pieni, mutta minusta kuitenkin merkittävä asia: henkilöhahmot edustavat hyvin laajaa kirjoa eri seksuaalisia suuntautumisia eikä niistä tehdä numeroa. Esimerkiksi jo tarinan alussa käy selväksi, että Juden ystävä JB on homoseksuaali, mutta se vain tulee ilmi. Se vain todetaan, tai ei edes todeta, vaan jossain kohdassa vain mainitaan, että hänellä on poikaystävä tai jotain sellaista. Seksuaalisuutta ja seksuaalista suuntautumista käsitellään kirjassa ihanan luontevasti, jollaista sen pitäisi olla oikeassakin elämässä. Sellaista, ettei siihen kiinnitä yhtään mitään huomiota.

Koska niin moni ihminen on suorastaan lumoutunut ja rakastunut tähän kirjaan ja se oli/on sekä Man Bookerin että National Book Awardin lyhytlistalla, osasin odottaa jotain todella upeaa, suorastaan tajunnanräjäyttävää lukukokemusta. Ihan niin korkealle kirja ei omalla asteikollani päässyt, mutta pidin siitä todella paljon, niin paljon kuin yhtä masentavasta ja kamalasta kirjasta melkein vain voi pitää. Kirjan ainoa ongelma on sen pituus. Loppupuolella se alkaa jo todella laahata ja kiertää kehää. Pidän kyllä siitä, miten se kuvaa äärimmäisen tarkasti monta vuosikymmentä Juden ja hänen läheistensä elämää, liikkuen ajassa edestakaisin, ja miten se päästää lukijan Juden pään sisään, kaikkiin hänen tunteisiinsa, mutta ehkäpä loppupuolen yksityiskohtaisuutta olisi jo voinut karsia. Saatoin myös olla liian stressaantuneessa ja ahdistuneessa tilassa itsekin loppua lukiessani, tämä viikko on nimittäin ollut rankka. Ehkä siis suosittelen lukemaan kirjan, kun itsellä on kaikki hyvin ja keskittymiskyky terässä. Toivottavasti kirja saataisiin myös suomennetuksi.

––

Hanya Yanagihara: A Little Life
Doubleday 2015, 720 s.

8 kommenttia :

  1. Kuulostaa pakahduttavalta kirjalta. Tuo kansikin antaa olettaa, ettei kirja mikään hilpeä ole, mutta kertomasi perusteella tämä on vielä ahdistavampi, kuin oletin. Suomennos olisi kyllä kiva.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansi on ihan mahtava, se kuvaa kirjaa hyvin. Tarina sisältää paljon kaikkea ahdistavaa ja kamalaa, joten jos on enemmän tai vähemmän herkkä, kirjan voi joutua laittamaan sivuun useaankin otteeseen. Vaikuttava kirja, vaikkei minusta ehkä niin super kuin monen muun mielestä!

      Poista
  2. En nyt ihan ymmärtänyt, miksi "kaiken pitää tuntua liioitellulta" (en lue tuota Guardianin juttua kuitenkaan toistaiseksi, vaikka se varmaan selvittäisi asiaa), mutta kiinnostava lähtökohta. Joku representaatiosysteemi?

    Pitelin tätä kirjaa just eilen Akateemisessa käsissäni (taas kerran), mutta en ostanut, kun on nyt niin paljon luettavaa muutenkin. Erinomaista oli lukea kirjoituksesi. Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lainaanpa Yanagiharaa tuosta artikkelista (ei spoilaa mitään):

      "One of the things my editor and I did fight about,” she says, “is the idea of how much a reader can take. To me you get nowhere second guessing how much can a reader stand and how much can she not. What a reader can always tell is when you are holding back for fear of offending them. I wanted there to be something too much about the violence in the book, but I also wanted there to be an exaggeration of everything, an exaggeration of love, of empathy, of pity, of horror. I wanted everything turned up a little too high. I wanted it to feel a little bit vulgar in places. Or to be always walking that line between out and out sentimentality and the boundaries of good taste. I wanted the reader to really press up against that as much as possible and if I tipped into it in a couple of places, well, I couldn’t really stop it.”

      Eli ilmeisesti Yanagihara haluaa tällä keinolla korostaa käsittelemiään asioita, ei piilotella mitään, niin että lukija kohtaa asiat ja tuntee ne mahdollisimman voimakkaasti. En sitten tiedä, toimiiko se kaikille, kun minuakin se vähän mietitytti, vaikka tuon jutun luettuani lopulta ymmärsin, miksi hän päätyi tekemään niin. Mutta jos esimerkiksi sitä kaikkea pahaa ei olisi niin hierottu vasten lukijan kasvoja, olisiko kirja vaikuttanut niin vahvasti? Vaikea tietysti sanoa.

      Luehan sinäkin tämä jossain vaiheessa, olisi kiinnostavaa kuulla, miten koet tuon liioittelemisen ja kirjan muutenkin!

      Poista
  3. Kirja houkuttaa kaiken muun paitsi sivumääränsä perusteella. Traumatisioitunut mies ja luonteva seksuaalisuuden kuvaus kuulostavat hyvältä. Pidän tuosta kohdasta, missä sanot, että naiset on kasvatettu ikäänkuin olemaan aina valmiustilassa pahaa vastaan, mutta miehiä ei kannusteta puhumaan traumoistaan.
    Ilmeisesti kirjailija on käyttänyt romaanissa paljon myös oman elämänsä aineksia.
    ONNEA Cision-sijoituksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Paksu kuin mikä tämä kyllä on eikä mikään kaikista sujuvin ja helpoin luettava. Yanagihara tykkää myös melko pitkistä virkkeistä. Kaiken lisäksi arvioisin (voin vain puhua omasta puolestani), että tämä kirja on parasta lukea mahdollisimman isoina paloina kerrallaan, jotta se vaikuttaisi mahdollisimman voimakkaasti jos sellaista toivoo.

      Totta, Guardianin haastattelussa Yanagihara puhuukin juuri tuosta, miten hänen oma ja läheistensä//tuttaviensa elämä on vaikuttanut A Little Lifen syntyyn ja tapahtumiin.

      Ja voi kiitos! Sijoitus oli iloinen yllätys :)

      Poista
  4. Kuulostaa rankalta, mutta edelleen kiinnostavalta kirjalta. Suomeksi voisin lukea!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta, tämä on tosi rankka, mutta silti tosi kiinnostava. Pidetään peukkuja suomennoksen syntymiselle!

      Poista