Lukuisa: Margaret Atwood: MaddAddam

Sain viikko pari sitten päätökseen Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian samannimisen (suom. Uusi maa, 2015) viimeisen osan. Huh ja vau, miten hieno elämys!

Kun trilogian kaksi ensimmäistä osaa, Oryx and Crake ja The Year of the Flood, kertovat samanaikaisista tapahtumista, mutta eri henkilöhahmojen näkökulmista, MaddAddamissa tarina jatkuu, aika menee eteenpäin. Kertoja on pääasiassa Toby, edellisestä osasta tuttu Herran tarhurien jäsen, joka on löytänyt muiden henkiin jääneiden tarhureiden ja Craken palveluksessa olleiden henkilöiden luokse, jotka asuvat yhdessä pienessä yhteisössä. Myös Craken luomat geenimanipuloidut, ihmisen kaltaiset olennot ovat siellä, turvallisuussyistä. Miten pieni yhteisö selviää heitä kohtaavista vaaroista? Miten sujuu yhteiselo crakelaisten kanssa? Voiko ihmiskunta selvitä uudessa maailmassa?

Alkuun vaikuttaa, että MaddAddam hajoaa heti käsiin. Tobyn ikävä Zebiä ja Zebin menneisyys hallitsevat tarinaa monta kymmentä ensimmäistä sivua ja mietin, että tätäkö tämä koko trilogian loppu on. Onneksi tarina lopulta laajenee ja kasvaa, koskettaa muitakin kuin Tobya ja Zebiä.

Odotin, että MaddAddamissa tapahtuisi jotain enemmän, mutta se on itse asiassa melko hidas ja hiljainen päätös trilogialle. Vasta tarinan loppupuolella tapahtuu enemmän ja tuo loppu onkin koskettava ja todella loistava, kenties paras mahdollinen lopetus kaikelle. Eikä se hitaus ja hiljaisuus haitannut, vaikka odotinkin toisenlaista, sillä kahdessa ensimmäisessä osassa on ihan tarpeeksi tapahtumia ja taustoittamista.

Tylsähkön alun lisäksi ainoa asia, joka minua päätösosassa jäi kaivelemaan, on Jimmy-the-Snowmanin roolin vähäisyys. Ensimmäisen osan perusteella odotin hänen olevan koko trilogiassa suuremmassa osassa, mutta niin ei lopulta käynytkään. Toby ei ole minusta yhtä mielenkiintoinen kertoja kuin Jimmy, joka kuitenkin tunsi Craken ja Oryxin, joten harmi, että trilogia tuntui kietoutuvan lopulta pitkälti Tobyn ympärille.

MaddAddam-trilogia antoi kokonaisuudessaan paljon. Se herätti paljon ajatuksia ja erilaisia tuntemuksia, nauratti ja itketti. Lisäksi se luo Atwoodista kuvan älyttömän taitavana kirjailijana ja älykkäänä ihmisenä.