Olen vähitellen eli viime vuodesta lähtien alkanut lukea
Alice Munron novelleja. Olen pitänyt niistä kaikista, etenkin kokoelmasta
Liian paljon onnea. Yksi tämän vuoden tavoitteistani on ollut lukea enemmän novelleja, joten seuraavaan vapaaseen Alice Munron teokseen oli helppo tarttua.
Kallis elämä sisältää neljätoista novellia, joista neljä viimeistä on elämäkerrallisia tekstejä, asioita, jotka Munron sanoin ovat hänen ensimmäiset ja viimeiset, kaikkein tärkeimmät, asiat joita hänellä on elämästään sanottavana. On jotenkin ihanaa, että juuri noissa teksteissä Munro palaa lapsuutensa maisemiin, perheensä pariin. Ympyrä sulkeutuu. Kallis elämä onkin todennäköisesti Munron viimeiseksi jäävä teos.
Kalliin elämän novellien yhdistävä tekijä on muutos, joka kääntää elämän suunnan. Muutos ei välttämättä ole suuri ja radikaali, se voi olla pelkkä vahinkokin, sattuma. Olipa muutoksen aiheuttaja kuolema, matka tai silkka itsekkyys, se vaikuttaa aina jollakin tavalla tulevaan.
Munron novellit eivät koskaan, ainakaan tähänastisen tietämykseni perusteella, ole kovinkaan iloisia ja kepeitä. Tämänkin kokoelman novellit ovat varsin melankolisia, osa jopa sydäntäsärkeviä, jokin tumma pilvi vaanii aina niiden taustalla. Munron käsittelemät asiat ovat myös hyvin arkisia, näitä asioita voi sattua ja sattuu meille kaikille. Tätä korostaa vielä Munron varsin toteava kerrontatyyli. Arkisuus ei kuitenkaan ole Munron kohdalla synonyymi tylsyydelle, vaan se tuo kummalla tavalla lohtua. Ehkä se johtuu samastuttavuuden tunteesta.
Suosikkejani novelleista ovat esimerkiksi Amundsen, jossa nainen matkustaa opettajaksi tuberkuloosiparantolaan ja joutuu pettymään, Sorakuoppa, jossa muistellaan lapsuuden tragediaan johtaneita syitä, ja Järvi näköetäisyydellä, riipaiseva kuvaus siitä, kun muisti katoaa. Kalliissa elämässä on monenlaista katsojaa ja kokijaa, pidin vaihtelusta novellien välillä. Munro osaa vaivattomasti kirjoittaa niin miehen kuin naisen, niin lapsen kuin vanhuksenkin näkökulmasta.
Seuraava Munro-suositus? Tämä ja Liian paljon onnea -kokelman lisäksi olen lukenut
Kerjäläistytön ja
Sanansaattajan. Novellihammasta alkoi Munron myötä taas kovasti kolottaa.
––
Alice Munro: Kallis elämä
(Dear Life, 2012)
Suom. Kristiina Rikman
Tammi 2013, 319 s.
Tunnisteet: aika, Alice Munro, kirjastosta, mitä onni on, muutos, novellit, omaelämäkerrallisuus, perhe, rakkaus