Lukuisa: Henry Marsh: Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta

Joudun usein leikkaamaan aivoja, ja se on minusta kauheaa. Poltan aivojen kiiltävällä pinnalla risteileviä kauniita, monihaaraisia verisuonia polttopinseteillä. Teen aivojen pintaan pienellä skalpellilla viillon, johon työnnän ohuen imun – aivojen koostumus on hyytelömäinen, joten imu on aivokirurgin perustyökalu. Leikkausmikroskoopin avulla tunnustelen tietäni alaspäin aivojen pehmeän, valkoisen aineen halki ja etsin kasvainta. Mielikuva siitä, että imu liikkuu ajatuksen, tunteen ja järjen halki ja että muistot, haaveet ja pohdinnat koostuvat hyytelöstä, on kerta kaikkiaan liian omituinen ymmärrettäväksi. Näen vain ainetta. Kuitenkin jos eksyn vahingossa paikkaan, jota neurokirurgit kutsuvat aivojen toiminnalliseksi alueeksi, heräämössä odottaa vahingoittunut potilas mentyäni leikkauksen jälkeen katsomaan kätteni aikaansaannoksia.

Aivokirurgia ei ole asia, jota ajattelisi kovin mielellään. Näin maallikosta se tuntuu jopa pelottavalta, sillä mieleen tulee automaattisesti aivokasvaimet ja niiden myötä kuolema. Toisille aivojen leikkaaminen on kuitenkin arkea ja tuosta arjesta kertoo arvostettu, pitkän uran tehnyt brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh uutuuskirjassaan Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta. Kirjassa Marsh muistelee elämäänsä ja arkeaan neurokirurgina, kohtaamiaan potilaita ja tekemiään leikkauksia sekä taisteluaan byrokratian kiemuroita vastaan.

Marshin kirjan jokainen luku on otsikoitu tyypillisesti jonkin aivokasvaimen tai muun diagnoosin nimellä. Kirjan luvut ovatkin kuin potilaskertomuksia, joissa Marsh käsittelee yhden tapauksen kerrallaan. Kirurgit, etenkin neurokirurgit, mielletään usein vähän kylmäkiskoisiksi, tunteettomiksi, mutta toisaalta jumalan kaltaisiksi olennoiksi. Marsh palauttaa tällaiset mielikuvat maan pinnalle, tai hän ainakin itse osoittautuu ihan toisenlaiseksi persoonaksi. Marsh vaikuttaa sopivalla tavalla empaattiselta kirurgilta, mihin on varmasti osaltaan vaikuttanut hänen oman lapsensa sairastuminen.

Kaikista hienointa on, miten hän myöntää avoimesti pelkonsa ja epävarmuutensa työssään. Samoin kuin kuka tahansa omassa työssään, myös neurokirurgi voi tehdä virheitä. Ikävää vain, että virheellä on silloin usein vakavammat seuraukset kuin vaikkapa kassamyyjän periessä asiakkaalta kymmenen senttiä liikaa rahaa. Niin kirurgien kuin potilaidenkin on silti vain hyväksyttävä asia. Ilman riskinottoa ja sitä seuranneita virheitä neurokirurgia ei olisi kehittynyt siihen mitä se nykyään on. Samalla aivot ovat yhä alue, jota emme vieläkään tunne erityisen hyvin. Marsh kuvailee kirjassaan muutamia leikkauksia, jotka vaikuttivat menneen aivan normaalisti, mutta silti potilaat saivat niiden seurauksena vakavia komplikaatioita.

Raastavimpia ovatkin kuvaukset epäonnistumisista. Marsh kertoo tapauksesta, jossa hän kunnianhimonsa vallassa yritti kerralla leikata potilaansa aivoissa olleen suuren kasvaimen. Hän kuitenkin vahingossa repäisi kallonpohjavaltimosta irti suuren suonen, josta alkoi suihkuta verta. Kallonpohjavaltimon tehtävänä on pitää koko aivojen hereilläolosta vastaava aivorunko hengissä ja sen verenvuoto aiheuttaa suuria vahinkoja. Marshin leikkaama potilas ei kuollut, mutta ei myöskään koskaan herännyt. Neurokirurgin työ lienee parhaimmillaan hyvin palkitsevaa, mutta pahimmillaan äärimmäisen tuskallista, ainakin jos on yhtä empaattinen kuin Marsh. Tietokirjaksi ja muistelmaksi neurokirurgin työstä Elämästä, kuolemasta ja aivokirurgiasta on kirjoitettu erittäin selkeästi, lääketieteellistä jargonia on vältetty hyvin. Teksti ei ole mitenkään erityisen hienoa ja loistokasta, mutta se vetää hyvin.

Luin kirjaa pääasiassa töissä lounastauoilla (onneksi ällöttävät asiat eivät vie ruokahaluani!) ja en tiedä, johtuiko se hitaasta etenemisestäni vai mistä, mutta osa kirjassa esitellyistä tapauksista unohtui melko pian ja vain pieni osa jäi mieleeni. Tämän vuoksi kirja tuntuu hieman hajanaiselta ja epätasaiselta, vaikka toisaalta sellaisiahan muistotkin ovat. Marsh kuvaa kirjassaan myös työtään Ukrainassa, minkä ymmärsin olleen hänelle merkittävä asia, mutta sitä käsiteltiin lopulta yllättävän vähän. Ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka Marsh olisi kuvannut niitä aikoja vähän enemmänkin.