Lukuisa: Paula Hawkins: Into the Water

En ole järin suuri jännityskirjallisuuden ystävä, mutta aika ajoin halu lukea jotain jännittävää iskee myös minuun. Miellän jännärit itselleni helpoksi kirjallisuudenlajiksi, sillä niiden lukeminen on yleensä varsin vaivatonta ja nopeaa. Nyt kaipasinkin töihin lounastauoille luettavakseni jotain johon on helppo keskittyä, sellaista, joka etenee, vaikka ympärillä olisi melua. Paula Hawkinsin Into the Water on tämän kevään odotettuja uutuuksia, sillä olihan kirjailijan aiempi teos The Girl on the Train melkoinen hitti. En ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta olen nähnyt sen elokuvana, mutta se ei erikoisemmin säväyttänyt.

Jules palaa entiseen kotikaupunkiinsa, sillä hänen siskonsa Nel on löytynyt kuolleena kaupungin läpi virtaavasta joesta. Nel ei suinkaan ole ainoa, joka jokeen on hukkunut, vaan kaupungin historian aikana vesi on vienyt mukanaan lukuisia naisia, viimeisimpänä ennen Neliä tämän teini-ikäisen tyttären Lenan parhaan ystävän. Nelin kuolema vaikuttaa itsemurhalta, mutta poliisi haluaa kuitenkin tutkia asian loppuun asti, sillä Nelillä oli kaupungissa vaikean naisen maine. Samalla kun tutkinta etenee, Jules joutuu ottamaan vastuun Lenasta ja kohtaamaan menneisyytensä.

Hawkinsin kirjan alkuasetelma oli minusta kiinnostava ja sopivan mystinen. Joki, joka on jo satojen vuosien ajan tunnettu vaikeina pidettyjen naisten hautana, on ajatuksena hyytävä. Kuka heidät on määritellyt vaikeiksi ja mistä syystä? Vaikka kirjassa keskitytään pääasiassa Nelin kuolemaan johtaneisiin syihin, sivutaan siinä myös historian varrella kuolleiden naisten tapauksia Nelin kirjoitusten kautta. Nel suunnitteli kirjoittavansa kirjan näistä naisista, he olivat aina kiehtoneet häntä, mikä saattaa olla osasyy hänen omaan vaikean naisen maineeseensa. Yhtä lukuunottamatta näiden tapausten käsittely kirjassa jää kuitenkin harmittavan pintapuoliseksi.

Valitettavasti Into the Waterin alkuasetelma onkin ainoa asia, josta minulla on positiivista sanottavaa. En muista, milloin viimeksi olen lukenut näin kehnon romaanin ja olen hämmästynyt, että luin sen edes loppuun. Halusin kuitenkin tietää, miten tarina päättyy, toivoin, että ehkä se pelastaisi kokonaisuutta edes hieman. No ei se pelastanut, sillä loppu on ihan naurettava. Olisin voinut aivan hyvin lukea vain kirjan alun ja lopun enkä olisi menettänyt mitään. Tällaisissa rikosromaaneissa lopun twistillä on usein tärkeä rooli, mutta tässä kirjassa loppu – tai mikään muukaan asia tarinassa – ei yllättänyt minua yhtään.

Yksi syy kirjan yllätyksettömyyteen on sen tarinassa, joka osoittautuu varsin tylsäksi. Tarina voisi toimia paljon tehokkaammin vaikkapa muutaman kymmenen sivun novellina, mutta ei yli kolmesataa sivuisessa romaanissa. Yhtä tylsiä, hajuttomia ja mauttomia ovat kirjan henkilöhahmot, joita on ensinnäkin ihan liikaa (puolellakaan heistä ei ole mitään väliä, miksi helkkarissa sinne oli tungettu esimerkiksi se yksi kuolleiden kanssa puhuva mystikko?) ja toiseksi he kuulostavat kaikki yhdeltä ja samalta tyypiltä. Eli ihan sama mitä tarinassa tapahtui, se ei herättänyt minussa mitään muita tunteita kuin ärtymystä koko kirjaa kohtaan.

Hawkinsin aiemmin luomia naishahmoja on käsittääkseni kehuttu. On toki hienoa, että naishahmo voi olla myös jotain muutakin kuin hoikka, kaunis, hyväkäytöksinen ja miestä miellyttävä. Myös Into the Waterissa naiset kuvataan realistisemmin. On kuitenkin rasittavaa, että he silti määrittyvät aina miesten kautta, heidän olemuksensa ja ongelmansa johtuvat tästä tai tuosta miehestä. Asiaa tässä sen suuremmin ruotimatta sama rasite näkyy myös Into the Waterissa. Toinen kenties pikkuseikalta vaikuttava, mutta vähän tarkemmin ajatellen aika merkittävä asia romaanissa oli kohtaus, jossa Jules tapaa miehen menneisyydestään. Aiemmin on käynyt selväksi, että Jules on ollut nuorena ylipainoinen ja kärsinyt siitä paljon, mutta on nykyään, totta kai, hoikka. Julesin tapaama mies taas kuvataan heti rumaksi ja lihavaksi luuseriksi. Julesin ja miehen välillä on tapahtunut ikäviä asioita, joten Julesin reaktio miehen kohtaamiseen voi olla ihan ymmärrettävä, mutta lukijalle välittyy silti kuva siitä, että ylipainoisuus ja onneton elämä olisivat asioita, jotka liittyvät automaattisesti yhteen. Tuntuu siltä, että Hawkins kyllä yrittää kovasti luoda uudenlaisia naishahmoja, mutta ei aivan onnistu siinä, vaan tulee sitä vastoin korostaneeksi muita, ongelmallisiakin, asioita.

Kaiken kaikkiaan Into the Water on tylsä ja aika sekava kirja, josta olisi voitu jättää pois useita eri henkilöhahmoja ja juonilinjoja. Ehkä sen saattoi vihdoinkin kaivaa esiin pöytälaatikosta The Girl on the Trainin maineen siivittämänä, sillä totta kai se tulee myymään hyvin.