20.2.2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


Tulethan syliini silloinkin, kun kaikki on hyvin? Istutaan yhdessä ja iloitaan silloin, kun kesäilta on kaunis tai jos historiankokeista tulee kymppi. Uskallathan kertoa minulle, kun sinä rakastut? Silloin vastaan, että rakastuminen on helppoa, mutta rakastaminen vaatii enemmän työtä. Paljon muitakin neuvoja minulla olisi, mutta en tiedä, teetkö niillä mitään. Oma elämä ei aina mene niin linjakkaasti, että sen pohjalta kannattaisi piirtää toiselle karttaa. Mutta sen lupaan, että mikä vain mieltäsi varjostaakin, haluan etsiä siihen ratkaisun yhdessä kanssasi. Sellaista asiaa ei olekaan, mitä et voisi minulle kertoa. Minä haluan kuulla kaikki sinun sanasi. En koskaan hylkää sinua, en lakkaa olemasta isä. Olen turvanasi kuolemani päivään asti, senkin yli.

Ihastuin toissa vuonna ikihyvikseni Tommi Kinnusen esikoisromaaniin Neljäntienristeykseen. Se oli silloin vuoden parhaimpia lukuelämyksiäni ja on edelleen kotimaisen kirjallisuuden suosikkejani. Siksi olin hyvin iloinen ja hyvin malttamaton, kun Kinnusen toinen romaani Lopotti äskettäin julkaistiin. Kun kirjailijan esikoinen on jo niin mahtava, niin hieno ja oivaltava, odotukset seuraavaa romaania kohtaan voivat olla suuret. Onneksi Lopotti lunastaa ne kaikki.

Lopotti on Neljäntienristeyksen sisarteos. Kun Neljäntienristeys kertoi kätilö Marian, tämän tyttären Lahjan, Lahjan miehen Onnin ja heidän poikansa vaimon Kaarinan tarinan, keskittyy Lopotti kuvaamaan Lahjan ja Onnin tyttären Helenan ja tämän veljenpojan Tuomaksen elämänvaiheita.

Helena on yhdeksänvuotias, kun hänet lähetetään pois pohjoisen kodista sokeainkouluun Helsinkiin. Jo ihan pienenä näkönsä menettänyt tyttö joutuu keskelle uusia tuoksuja ja ääniä, uusia haasteita; tuttu koti ja sen tutut esineet ja pinnat jäävät taakse. Helenan on ikävä perhettään, sodan jälkeen muuttunutta isäänsä ja erityisesti pikkuveljeään Johannesta, jota Helena on tottunut aina suojelemaan. Vähitellen Helsinki tulee tutummaksi ja Helena voi aloittaa siellä ihan oman itsenäisen elämänsä.

Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Helenan veljenpoika Tuomas muuttaa myös pois pohjoisesta etelään opiskelemaan. Kotiseudulla oli vaikea hengittää, siellä Tuomas ei saanut olla se mitä oikeasti on. Uusi elämä on täynnä iloa ja toivoa, suruja ja pettymyksiä. Lopulta Helena on ensimmäinen, jonka luokse Tuomas menee.

Lopotti kertoo juuri Helenasta ja Tuomaksesta, koska heillä on paljon muutakin yhteistä kuin sukulaisuussuhde. He molemmat ovat lähteneet kotoaan pois erilaisuutensa takia. He ovat sivullisia, yhteiskunnan hylkiöitä. He eivät tahdo löytää omaa paikkaansa, mutta veri on antanut heille sitkeyttä ja omaa tahtoa. He elävät kuitenkin siten miten parhaiten taitavat. Onko heidän elämänsä kuitenkaan onnellista? Onko elämän tarkoitus edes tulla onnelliseksi?

Lopotti on juuri sitä, mihin Neljäntienristeyksessä ihastuin. Sen kaunis kieli, rytmikäs kerronta, tarkkanäköisyys ja tuttuus, mutta toisaalta tuoreus, ovat aivan yhtä vetäviä kuin Kinnusen esikoisromaanissa. Siksi en osaa ollenkaan sanoa, kumpi näistä romaaneista on parempi tai mielenkiintoisempi tai eheämpi kuin toinen. Ne ovat molemmat samaa kudelmaa, saman sukutarinan eri puolia.

Lopotissa on tietysti paljon tuttuja henkilöhahmoja Neljäntienristeyksestä: suvun matriarkka Maria, Lahja ja Onni, heidän lapsensa ja näiden puolisot sekä vielä heidän lapsensa. Lopotti avaa heidän tarinoitaan hieman lisää, tuo niihin uusia sävyjä sillä tavalla, miten Helena ja Tuomas ne näkevät ja kokevat. Pääosassa ovat kuitenkin Helena ja Tuomas, heidän sivullisuutensa ja kamppailunsa, heidän elämänsä. Molempien tarinat koskettivat minua paljon. Helenan henkilöhahmo vetää kuitenkin hieman pidemmän korren. Kinnunen kuvaa uskomattoman hienosti sokean naisen näkymätöntä, mutta silti (aisti)rikasta maailmaa, ja tämän kasvua pienestä tytöstä vanhaksi naiseksi.

Sivullisuuden ja toiseudun lisäksi Lopotti kuvaa Neljäntienristeyksen tavoin ihailtavan tarkkanäköisesti perheen ja suvun sisäisiä suhteita ja jännitteitä. Suvun historialla ja sen vaikutuksella nykyhetkeen on suuri rooli. Etenkin sen osalta Kinnusen kerronnassa on jotain hyvin tuttua, mutta samalla tuoretta, uutta.

En tiedä, mitä taikoja Kinnunen onnistui taas tekemään, mutta kiitos, sain aivan ihanan lukuelämyksen. Paljosta vetoa, että Lopotti on jälleen vuoden kotimainen suosikkini?


––

Tommi Kinnunen: Lopotti
WSOY 2016, 364 s.

8 kommenttia :

  1. Täysin samaa mieltä! Kun Neljäntienristeyksessä ihastelin ja ihmettelin Kinnusen kykyä mennä naisen nahkoihin, nyt ihailen, miten hän kuvaa sokeaa Helenaa. Tarinan pianokohtaus on ylivertainen, muistiin jäävä. Neljäntienristyksestä tuksin kukaan voi unohtaa Marian lettukohtausta tai sitä kun hän repi kureliivejään auki.

    On niin mykistävää, kun saa lukea tällaista kotimaista, että 'ei sanotuksi saa.'

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Helenan henkilöhahmo on tässä aivan loistava. Minusta Kinnunen kuvaa hienosti hänen muuttumistaan nuoresta tytöstä vanhaksi naiseksi, sillä kyllähän ihminen aina jollakin tavalla muuttuu.

      Kinnunen on ihan ykkössuosikkejani. Mitä kaikkea voimmekaan vielä odottaa häneltä!

      Poista
  2. Onhan tämä huikean hyvä kirja, mutta sittenkin Neljäntienristeys on suosikkini ja Onnin tarina. Tällainen sukuselvitys alkaa levitä jo hiukan liian laajaksi.
    Pidin kovasti kohtauksessa, jossa pieni Tuomas oli myymälätiskin alla ja näki punaiset korkokengät, mutta asiakkaan ääni ei oikein sopinut kenkiin, joten hän nousi katsomaan ja näki haalaripukuisen miehen, joka maksoi ostoksensa paljettikoristeisesta kukkarosta, jossa oli rusetti. Mies oli seitsemän lapsen isä, mutta yritettiin olla huomioimatta liikaa, ettei tilanne pahenisi. Siinä mainittiin myös, että joko se oli ollut puhuttelussa. Tarkoitti tietysti uskovaisten puhuttelussa.
    Tuo kohtaus oli puhutteleva. Kirja sisälsi runsaasti myös muita kohtauksia, joten kirjassa oleva musiikki ja nämä kohtaukselliset kuvaukset toivat mieleeni elokuvan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnin tarina on kyllä hirveän koskettava. Mutta pidin kovasti tässä Helenastakin. En siis osaa sanoa, kumpi Kinnusen kirjoista on parempi tai kummasta pidin enemmän. Jostain luin huhuja(?), että Kinnunen aikoisi kirjoittaa vielä kolmannenkin kirjan, joka kertoisi saman suvun jäsenistä. Enpä tiedä. Toisaalta tässä vaiheessa lukisin Kinnuselta mitä vain, mutta toimiikohan kolmas kirja enää? Se jää nähtäväksi.

      Tässä kirjassa, kuten myös Neljäntienristeyksessä, oli tosiaankin monta hyvin mieleenpainuvaa kohtausta. Pidin myös tuosta kuvailemastasi kohtauksesta, jossa pieni Tuomas näkee tiskin alta punaiset korkokengät, samoin Helenan pianokohtaus oli älyttömän hieno!

      Poista
  3. Olen noin puolivälissä Neljäntienristeyksessä, ja se on kyllä kaikessa supisuomalaisessa tuttuudessaan todella hurmaavanoloinen kirja! Juuri sellainen tarina, jonka lukemista jatkaa varmasti vielä mielellään seuraavankin "osan" parissa, joten toivottavasti pääsen pian Lopotinkin pariin! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö! Neljäntienristeyksessä, kuten tässä Lopotissakin, on kyllä jotain sellaista ihanan tuttua ja lämmintä, mutta samalla myös itselle vierasta, kuten vaikkapa aika ja sokeus. Toivottavasti pidät kovasti tästä Lopotistakin, luulisin kyllä!

      Poista
  4. Kääk, nuo sinun viimeiset sanasi... minä aloitan tämän pian ja yritän pitää odotukset matalina. Mutta vaikeaa se on!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neljäntienristeyksen jälkeen oli minullakin kyllä kovat odotukset, mutta onneksi Lopotti oli aivan yhtä hieno kuin esikoinenkin! Toivottavasti sinäkin tykkäät!

      Poista