Helmi Kekkonen: Vieraat


Olin jo tähän alkuun kirjoittamassa, että Vieraat on ensikosketukseni Helmi Kekkosen tuotantoon, mutta eihän se olekaan, sillä luin viime helmikuussa hänen toisen romaaninsa Suojaton. En kuitenkaan ihmettele, ettei romaani tullut heti mieleeni, sillä se jäi minulle melko etäiseksi enkä enää muista siitä juuri mitään. Pakko myöntää, että Vieraiden kanssa minulla oli vähän samanlaisia ongelmia.

On kaunis, helteinen elokuun ilta. Senja on päättänyt järjestää illalliset ja kutsunut niille vain kaikkein läheisimmät ihmiset. Illalliset ovat uusi alku, pyrkimys siihen, että kaikki on hyvin, vaikkei oikeasti ole. Vieraat alkavat saapua, mutta Senjan mies Lauri on yhä ostamassa lisää ruusuja. Kun jännite alkaa kasvaa, romaani palaakin ajassa taaksepäin, vierailee eri ihmisten luona aikana ennen illallisia, kertoo heidän elämiensä risteyskohdista ja päätöksistä, joilla on ratkaisevia seurauksia.

Vieraat on episodiromaani. Kirjan eri luvut kertovat kunkin ensimmäisessä luvussa esitellyn ihmisen elämästä, aikana ennen illallisia. Käy ilmi, ettei Senja ole ainoa, jolla on ongelmia, murhetta, surua. Kaikki he ovat myös oikeasti vieraita toisilleen. Kekkonen kuvaa romaaninsa henkilöitä, heidän ajatuksiaan ja tunteitaan tarkasti ja rehellisesti. Kerronta on kaunista ja lyyrista, mutta ei liikaa. Tyylissä on paljon samaa kuin Suojattomassa, se on Kekkosella hyvin omanlaisensa.

Mutta samoin kuin Suojaton, myös Vieraat jäi minulle etäiseksi. En saanut otetta henkilöihin tai tunnelmiin, en oikein jaksanut kiinnostua heidän murheistaan ja ongelmistaan. Jostain syystä odotin kirjan olevan erilainen kuin se oli. Odotin romaania, jossa toisilleen suhteellisen vieraat henkilöt istuvat ruokapöydän ääressä, syövät ja juovat, tunnelma on hilpeä, ja sitten joku sanoo jotain, joka muuttaa kaiken, tunnelma kiristyy, tapahtuu jotain peruuttamatonta. Sellainen klassinen, mutta parhaassa tapauksessa hyvin herkullinen asetelma. Kun romaani olikin jotain ihan muuta, asennoitumiseni siihen meni uusiksi ja sekoitti pakan ainakin joksikin aikaa. En tiedä, toimiko episodimaisuus tässä romaanissa kaikkein parhaimmalla tavalla. Henkilöt jäivät sen vuoksi aikalailla vieraiksi, kun keneenkään ei ehtinyt tutustua paremmin, mutta ehkä se olikin ihan tarkoituksellista. Kaikkein eniten kuitenkin petyin romaanin loppuun, tai oikeastaan pariinkin juttuun siinä. Sen kummemmin sitä ruotimatta sanon vain, että se ei yllättänyt minua pätkääkään, vaikka sen kai piti yllättää. Ihan harmitti.

Kekkonen kirjoittaa sen verran kauniisti, että hänen kirjoihinsa on jo siitä syystä ilo tarttua, mutta kahden kirjan perusteella voisin jo sanoa, ettei hän sittenkään taida olla minun kirjailijani. Sekin on harmi, mutta mikään ei ole kaikkia varten.

Muissa blogeissa: Mitä luimme kerran, Sinisen linnan kirjasto, Täysien sivujen nautinto, Ullan luetut kirjat ja Kulttuuri kukoistaa.

––

Helmi Kekkonen: Vieraat
Siltala 2016, 194 s.

Tunnisteet: , , , , , , ,